Niin. Siis valvon taas. Toinen kerta tällä viikolla?

Flunssa vaivaa, mutta myös ketutus. Sitä ei vaan saa aikaseks avata suutaan ihmisten aikaan, jotta vois jutella oikeista asioista. Kaikki tunteet puskee pintaan illalla. Telkkari vie ihan liikaa aikaa, ja remontti ja lapsenhoito ja tietokone ja yleinen puutuneisuus. Illalla leffan jälkeen mies luki iltalukemiseksi pätkän tuosta huolestumiskirjasta. Oli kyllä jo sitä ennen sellanen olo että taas mielessä pyörii taustalla joku vaiva, mutta kirja nosti ne pintaan. olisin halunnu jutella ja tein niinku on sovittu, jos haluan yöllä keskustella huolistani: sanon että hei, nyt haluan jutella. Mies ynsi jotain. Tilitin. Ja kohta kuuluu kuorsaus.

Sapettti niin että piti lähteä yökävelylle. Kun tulin takaisin, mies istu huolestuneena sohvalla. Olin rauhallinen ja yritin vastailla kysymyksiin. Yritin kertoa, mitä olin silloin sanonut kun mies alotti kuorsaamisen, koska hänellä ei ollut mitään mielikuvaa asiasta. Ihan ymmärrettävää sinällään. En vaan päässyt enää kiinni siihen tunteeseen, jota olin silloin purkanut . Olin sanomassa samaa asiaa, mutta vihaisena enkä päässy loppuun kun mies halusi kertoa siitä että kuorsasi koska oli väsynyt remontista ja kaikesta. Totta nyt sen tiiän. Pitikö silti keskeyttää? Ei niitten syvimpien tunteiden kertominen oo mulle mitenkään helppoa. Se on tullu selväks että hän haluaa nukkua. Ketuttaa. Mieluummin olisin hiljaa, mutta kun mies vaatii puhumaan. Hemmetin vaikea kun aina alkaa suututtaa! Käskin sen painua takas nukkumaan, olin liian vihanen juttelemaan yhtään mistään.

Niin että täällä sitä nyt valvotaan. Edelleen. Yksin. Kele.